Peggy siis näytti tulehtumisen merkkejä ja perjantaina CRP oli 86, eli noussut torstailta. Mutta niinhän se lääkäri sanoikin käyvän, ei kuitenkaan ollut yli 1oo,ei tarvinnut jäädä sinne.
Tytär oli mun kuskauksen jälkeen lähdössä töihin iltavuoroon ja pyysi, että jos mä voisin ajaa kotiin. Suostuinkin, ja oli ihan kiva kokeilla, miltä ajaminen tuntuu... Joo-o.. ennen Mynämäkee alkoi jo ramasee niin vietävästi, mutta kävin tankkaamassa auton ja se virkisti hetkeksi. Kyllä oli yhtä tuskaa ajaa kotio. Muutaman kerran käväisin reunaviivan päällä. Kuin ihminen voi olla niin väsynyt???
Peggy sitten... Peggyhän voi ihan hyvin.. mutta mun vatsani! Märkää valutti
juuresta ja tuntui, että mahalaukun puoleinen kappale hankaa koko ajan mun vatsaa sisäpuolelta. Nukkua ei voinut kuin selällään ja 3 tyynyä pään alla, ettei vatsa joudu minkäänlaiseen venytykseen. Selkä oli joka puolelta kipeä, kun kävellä ei voinut kunnolla, vaan pienessä kyyry asennossa. Hieman jos yritti enemmän kävellä, niin alkoi sattumaan niin saatanasti... Särkylääkkeitä meni taas ihan kiitettävästi..
Mitään ei pystynyt tekemään.. lauantai päivä meni siinä kun istuin meidän mekanismisohvalla,josta sai jalat ylös; siinä ei mistään puristanut eikä kiristänyt.
Illalla kun menin nukkumaan, niin pääsi itku... harmitti niin suunnattomasti, kun koko ajan sattui vatsaan, hyvää asentoa ei meinannut löytyä millään.. oma kurjuus suretti, pelko tulevasta suun kivusta, pelko omasta ja muitten jaksamisesta, ylipäätään PELKO... kaikesta mitä tää sairaus voi tuoda tullessaan..
Sunnuntai-aamuna huomasin, että pystyin jo hippasen paremmin nousemaan sängystä.. ja lääkkeitäkin meni vähemmän ja TUPAKKAA meni vähemmän.. Sitä olen nyt yrittänyt pieni askelin vähentää... siis yrittänyt... ja yrittäminen jatkuu... Sunnuntai iltana aloitin nukkumisen itkemisellä... samat asiat pyöri mielessä.. huomasin kyllä, että makuuasennossa on kurja itkeä, kun nokka oli niin täynnä räkää eikä sitä saanut makuuasennossa niistettyä pois.. !
