keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Tää oli nyt tässä!

4 vuotta sitten loppui hoidot. 4 vuotta... Silloin sanottiin, että kontrollit kestävät 5 vuotta.  Eilen kävin kontrollissa, ja yllätyksekseni lääkäri J. Rekola sanoi, että hoitosuhde ja kontrollit oli nyt tässä.  Kysyin, että tarkoittaako tämä nyt sitä, että periaatteessa saan nyt jo terveen paperit?  Vastaus oli, että ei periaatteessa,vaan ihan käytännössä! Olihan se aikamoinen yllätys, kun niin olin varautunut vielä vuoden odotukseen.
Moikat ja kiitokset sanottuani lähdin hymy huulilla kahvioon, soitin miehelleni, join kahvit ja päivitin facen hyvillä uutisilla.  Ostin vielä kortin, jossa kiitin lääkäriä ja kiikutin sen polin hoitajalle ja pyysin toimittamaan perille. Sitten lähdin kävelemään autolle..
Avasin U-sairaalan ulko-oven vedin ilmaa sisään ja sitten se pamahti tajuntaan... se on ohi nyt! Suuret kyyneleet valui pitkin poskiani, kun teputtelin parkkihalliin.  Istuin autossa vielä hetken pää rattiin nojaten ja olin niin ONNELLINEN!

Ajellessani kotia kohti mietein, että hyvinhän tässä loppujen lopuksi kävi.  Ainoa mitä menetin lopullisesti on syljen eritys. Suu kuivuu välillä niin, ettei kieli tahdo taipua. Tämän syövän takia en menettänyt hiuksiani, enkä  mitään ruumiinosaa. En joutunut oksentamaan sisuskalujani ulos, koska en pysty oksentamaan. Vähäksi aikaa menetin makuaistini, mutta se on jo palautunut. En joutunut käymään hoidoissa pitkiä aikoja. Vain 7 viikon intensiivinen hoito sädetyksineen ja solumyrkkyineen. Lyhyt aika,näin jälkeenpäin ajatellen.

Mutta voittaja en ole. Mitä mä olisin voinut voittaa, kun en edes mistään kilpaillut? Mä olin vain taistelutanner, alusta, missä kilpaili olemassaolostaan syöpä ja lääketiede.  Lääketiede voitti.
Minä en ollut taistelija, kun en ollut sodassa. Lääketiede taisteli syöpäsoluja vastaan. Ja syöpä hävisi.
Minä olin vain sivusta seuraaja. Minulla ei ollut mitään aseita annettavaksi siihen koitokseen,mitä mun sisällä käytiin.  Entä asenne!? Huutaa moni. Tai positiivisuus!?  Ei ne mitään paranna. Ne vaan auttoi mua SIETÄMÄÄN noi hoidot hieman paremmin.  Jos näin olisi, miksi positiiviset ja hyvällä asenteella olevat ihmiset sairastuu syöpään? Ja miksi niistä myös osa kuolee?
Kyllä siinä kuulkaa on kuin lastu lainehilla,kun siihen rumbaan joutuu.  Alussa siinä kulkee hienosti hiljaa virtaavan veden vietävänä. Voi jopa katsella ympärilleen ja ihmetellä outoa ja uutta. Mutta virran vauhti kiihtyy matkan edetessä. Tulee karikoita, joihin karauttaa oudolla reitillä tietämättään ja pää painuu välillä veden alle ja tuntuu että happi loppuu. Mutta se eloonjäämisvietti saa meidät pyristelemään ylös pinnan alta. Ja taas mennään... tulee suvanto vaihetta ja taas karikkoja ja koskia, jotka heittelevät sua ympäri, ympäri,ympäri. Jossain kohdin, ei enää tiedä miten päin sä olet, kunnes näät auringonsäteet yläpuolellas ja lähdet kohti niitä ja pintaa. Pinnalle päästyäs vedät keuhkot täyteen ilmaa ja huomaat, että se virta on muuttunut tyveneksi.. matkan paskin osuus on päättynyt.

Se oli siinä. Se matka. Se tulee aina kulkemaan jollain tasolla mun mukana.  Uutta en halua kokea. Kukapa haluaisi, mutta silti elämä ei aina tarjoa sitä parastaan.  Otetaan vastaan,mitä annetaan. Surraan, kun sen aika on. Ei aiemmin.

Kiitän nöyrimmästi tällä mun paskalla matkalla edes jollaintavalla mukana olleita.
                                             
                                                        KIITOS

                                                        The End